Alkuviikosta tiistaina oli virallinen muuttopäivämme, kun muuttorekka kurvasi yhteiseltä ovelta kahteen uuteen osoitteeseen. Reilu kymmenen vuoden yhteiselo saa sopuisan ja haikeankin päätöksen.

The Big Talk

Reilu vuosi sitten, 2019 kesän alussa kävimme ison keskustelun. Jo pidemmän aikaa oli tunnelma kotona alkanut kiristyä molempien turhautuessa, mutta samalla molempien kierrellessä tuota isoa keskustelua, jonka tiesimme löytävämme edestämme pian. Sovimme, että käyttäisimme kesän suhteen ja sen tulevaisuuden pohtimiseen. Naurattaa suorastaan nyt, että todella teimme näin - pohdimme molemmat omilla tahoillamme sen sijaan, että olisimme käyneet syväluotaavia keskusteluita yhdessä. Näin jälkikäteen tarkasteltuna tämä minusta kertoo jo paljon suhteestamme. Emme ole osanneet keskustella.

Kesän lopulla sitten avasimme pandoran lippaan ja totesimme, että haluamme molemmat jotain muuta. Emme enempää tätä. Ei sillä, että suhteemme olisi ollut huono, tai että se olisi ollut virhe. Se vain ei enää tuntunut kummastakaan hyvältä, emmekä kumpikaan oikeastaan halunneet lähteä sen paikkaamisyrityksiin. Itse koin ja koen edelleen, että olimme jo muutaman vuoden kasvaneet erilleen ja että suhteemme toimii paremmin ystävyyssuhteeena kuin parisuhteena.

Oli helpotus, että koimme molemmat asian samoin. Ilmapiiri kotona muuttui välittömästi kireästä helpottuneeksi. Hiljalleen huumori palasi yhteiseen kanssakäymiseen. Ei niin, että kaipaisimme takaisin yhteen, tai katuisimme eropäätöstä, vaan oikeastaan vahvistaen sitä. Meidän suhteemme toimii ystävinä ja se on mahtavaa, sillä yhteiset lapset pitävät meidät tiiviisti yhdessä tavalla tai toisella vielä vuosia eteenpäin.

Vaikeinta erossa ovat lapset

Vaikeinta eroamispäätöksessä olikin juuri lapset. Lapsemme ovat tänä vuonna 6- ja 8-vuotiaita. Eivät siis aivan pieniä, mutta samaan aikaan silti kovin pieniä. Itse olin 11-12-vuotias, kun omat vanhempani erosivat. Mietimme silti, että lasten on parempi olla ja kasvaa kahdessa hyvinvoivassa kodissa, kuin yhdessä rikkinäisessä, jossa tunnelma painaa hiljalleen kaikkien harteilla enemmän ja enemmän. Aloin lukea eroajan oppaita verkosta, jutella aiheesta mm. äitini ja ystävieni kanssa. Samaan aikaan huvitti, että tarvitsee “kysyä Googlelta”, mutta sitä kautta löytyi hyviä vinkkejä mm. Väestöliiton sivuilta.

Milloin lapsille on hyvä kertoa erosta? Miten?

Päädyimme kertomaan lapsille melko myöhään, vasta vähän ennen kuin laitoimme kotimme myyntiin. Tässä kohtaa eropäätöksestä oli kulunut jo varmaan kymmenkunta kuukautta. Kotimme myytiin huomattavasti nopeammin kuin osasimme odottaa, mikä lyhensi lasten aikaa ehtiä totutella tilanteeseen. Kaikki on mennyt toistaiseksi kuitenkin yllättävän hyvin. Toisaalta tähän saakka olemme eläneet jossakin välivaihelimbossa, johon myös koronat ja kotona työskentelyt ovat tuoneet lisämausteensa.

Kaikista keskusteluista ja ero-oppaista päällimmäisenä on jäänyt mieleen: Muista varmistaa ja hokea lapselle, että ero ei johdu hänestä. Ja kun luulet hokeneesi sitä liikaa, kerro se vielä kerran.

Omien lasten kohdalla olen myös huomannut, että samaan kysymykseen saa vastata monta kertaa, vähän eri näkökulmista. Välillä tuntuu kuin olisi poliisikuulustelussa, jossa samaan kysymykseen palataan viikon, parin päästä vain jotta voidaan testata muuttuuko vastaus ja pysyykö syytetty tarinassaan ;) Minusta on upeaa, että lapset uskaltavat ja osaavat kysyä.

• Ai miksi te ette enää halua asua yhdessä?

• Voitteko te sitten joskus myöhemmin muuttaa uudelleen yhteen?

• Aiotko sä hankkia uuden poikaystävän?

• Mutta eikö isi oo sulle silti paras mahdollinen poikaystävä?

• Mutta jos te ette halua asua saman katon alla enää, ettekö te voi hankkia vaan uutta kattoa?

Olen vastaillut kysymyksiin kärsivällisesti ja välillä huumorillakin. Vähän tilanteen mukaan. Olen myös korostanut lapsille, että he tulevat minulle ykkösenä myös silloin jos joskus uuden poikaystävän hankkisinkin (ovat siis itse aiheesta kyselleet, minä en ole aihetta ottanut puheeksi..). Ja että vaikka meillä vanhemmilla on tunteet toisiamme kohtaan muuttuneet, ei se vaikuta meidän tunteisiimme lapsia kohtaan. Nämä ovat tuntuneet tärkeiltä asioilta terottaa ja toistaa.

Konkretiaa, etenkin lapsille

Erosta kertoessa huomasin, että on tosi tärkeää olla selkeä ja konkreettinen. Etenkin näin pienten lasten kanssa. Oli tärkeää, että pystyimme jo kertomaan aika tarkkaan mitä ja milloin tulisi tapahtumaan. Yhteinen talo myytäisiin, äiti ja isi etsivät uusia koteja koulun läheisyydestä. Pienempi lapsista kysyi itse heti (hämmästyttävällä selkeydellä!) miten paljon he viettäisivät aikaa kummankin luona, johon kerroimme, että puolet ja puolet - yhtä paljon molempien vanhempien luona.

Vanhassa kodissamme lapsilla on ollut omat huoneet. Ainakin minun uudessa kodissani huone on jaettu. Tämä, ja vanhasta kodista - lasten lapsuudenkodista - luopuminen ovat tuntuneet vaikeimmilta asioilta toistaiseksi. Varmaan ne ovat niitä helpoimpia, konkreettisimpia asioita mihin lastenkin on helppo tarttua. Olen kuitenkin itse miettinyt, että omien vanhempieni eron kohdalla tuntui hyvältäkin olla koko perhe vähän tiiviimmin aluksi.

Onneksi hyvissä väleissä!

Olemme tässä eroprosessin eri vaiheissa moneen kertaan miettineet, miten raskasta tämä olisi ollut jos eroa oltaisiin tehty kireämmässä tunnelmassa. Emme ole taistelleet omaisuudesta, emme lasten huoltajuudesta tai muista vastaavista. Päin vastoin olemme voineet sopia asioista hämmästyttävän helposti. Ja silti prosessi on raskas ja vie energiaa. Toisaalta suuri päätös ja jokainen askel kohti uutta elämää vapauttaa energiaa, jota on aiemmin pakkautunut, kun olemme olleet “jumissa” vanhassa suhteessamme. Nyt suuntaamme molemmat mielenkiinnolla eteenpäin kohti uutta tuntematonta.

Millaisia kokemuksia teillä on erosta?

Minua kiinnostaisi kuulla millaisia kokemuksia tai vinkkejä teillä on eroon liittyen, etenkin lasten näkökulmasta? Mikä on toiminut? Mikä ei? Mikä tuntui raskaalta/helpolta/vapauttavalta? Tai miltä se ylipäätään tuntui? :)